Rakkautta ensi silmäyksellä. Ensimmäinen kesä ja tapaus kasvihuone

Ehkäpä on parasta aloittaa tämän blogin tarina palaamalla hieman ajassa taaksepäin. Pitkä matka se ei ole, pari vuotta riittää. Kerron ensimmäisestä kesästä ja yhdestä suurimmasta projektista jonka pihassa olen tehnyt.
Eli...

Olipa kerran puutarha, tiellä nimellä Kaarnikka. Puutarha oli hyvin suunniteltu, rakastettu ja kauniisti hoidettu. Vaan niin koitti hetki, kun sen omistajan täytyi siitä luopua.
Kun itse näin pihan ensimmäisen kerran, oli se ihastusta ensi hetkestä - kasvimaa, omenapuut, kukkapenkit, kivikkoistutukset... Ostimme talon ja puutarhan, ja siitä hetkestä alkoi intohimoinen rakkaussuhde. Muutimme taloon keväällä ja ensimmäinen kesä meni pihaan tutustuessa. En ollut ennen omistanut kummoista pihaa, joten noviisilla uutta ihmeteltävää riitti. Suurimpaa osaa perennoista en tunnistanut, saatika mitä niille pitäisi tehdä. Alkoi armoton opiskelu - kirjojen, lehtien ja netin maailmasta kahlasin tietoa, milloin mihinkin asiaan tai ongelmaan.

Tämä näkymä oli vastassa kun pihaan astui ensimmäisenä kesänä - ei voi kuin ihastua...

Kasvimaa on yksi rakkaimmista asioista puutarhassa, joten ensmmäiseksi hyökkäsin sen kimppuun, raukka kun oli jäänyt hieman oman onnensa nojaan. Voikukat rehotti, mansikkamaa oli täynnä parhaat päivänsä nähneitä taimia ja ihme puskia siellä sun täällä heinän seassa. "Ihmepuskat" osoittautuivat kuusamiksi (sini- vai marjakuusama, en tiedä vieläkään) ja niille piti keksiä uusi paikka. Hyvin helteisenä päivänä revin puskat maasta ja rikoin varmaan kaikkia mahdollisia oppikirjan ohjeita siitä, miten homma olisi pitänyt tehdä. Ne löysyivät uuden kodin kasvimaan edessä olevasta penkistä, josta edellinen asukas oli vienyt ruusut mennessään ja penkki oli tyhjillään. Niin ne puskat vaan touhusta selvisivät ja voivat hyvin. Mansikkamaan laitoin kuntoon mutta vanha maa oli niin tautien temmellyskenttää että lopulta oli luovutettava ja hävitettävä koko mansikat. Mitäs tilalle?

Ajatus alkoi itää. Pienesti, sitten jatkuvasti kasvaen. Mitäs, jos minulla olisikin oma kasvihuone? Sitten eräänä loppukesän päivänä, vailla edes lopullista suunnitelmaa tai käsitystä, mitä homma tulisi pitämään sisällään, tartuin lapioon. Jälkeenpäin olen onnellinen että tartuin, mutta muistan useammankin turhautumisen, fyysisen väsymyksen ja silkan raivostumisen hetket jotka tästä seurasi.

Kasvimaanurkka siinä vaiheessa kun olin saanut aluetta siistittyä ja yritin saada mansikantaimet eloon

 Tapanani ei ole tehdä mitään sinne päin vaan kunnolla. Niinpä päätin kasvihuoneen tarvitsevan kunnon perustukset, kuten ohjeissa sanotaan, vaikka maaperä ei kovin routimisherkkä olekaan. Niitä perustuksiahan sitten tein. Ja tein. Ja tein. Kaivoin kuoppaa, satoja kiloja maata. Luin ohjeita, kyselin neuvoja. Punersin isojen kivien kanssa. Suunnittelin, muutin suunnitelmia eteen tulevien haasteiden mukaan, taas kaivoin. Mies pyöritteli silmiään... Ja ehkä kaikki muutkin. Oman haasteensa loi vinoon viettävä maaperä, joka piti saada suoristettua. Myös kuopasta nousevalle loputtomalle multamäärälle piti keksiä sijoituspaikka. Silloin syntyi ajatus kohotetusta kasvimaasta - eli koko kasvimaa on yhtä kohopenkkiä, lautareunuksineen.

Sitten alkoi projekti. Vasemmalla kuoppa, oikealla siinä ollut multa, laudat kasvimaan reunuksiin asetteluvaiheessa.

Kun kuoppa vihdoin oli valmis salaojineen ja routasuojineen, piti se täyttää soralla. Pihan toiseen päähän rekka toi 10 000 kiloa soraa. Ja sehän piti sieltä kuskata kottikärryillä kuoppaan. Viikko siinäkin touhussa meni, paria tuntia kauempaa ei kerrallaan jaksanut painavia kuormia kuskata.
Lopulta, sopivasti syksyn tullen, perustukset olivat valmiit ja kennolevyistä koottava kasvihuone varastossa odottamassa kevättä ja pystytystä. Siinä vaiheessa oli pakko olla itseensä tyytyväinen.
Ja puutarhan tarina jatkuu...

Tältä kasvimaanurkkaus näytti syksyn tullen 2014.