Kesän kaipuuta ja eteneviä suunnitelmia

Tänä vuonna puutarhakuume näyttää alkavan jo yliaikaisin, nythän on vasta tammikuu eikä enää millään malttaisi odottaa! Ehkä se johtuu todella pilvisistä säistä, kauniin aurinkoisia pakkassäitä ei ole ollut tänä talvena kuin pari. Auringonpuute siis vaivaa. Tuntuu että sisäilma ahdistaa, tekee mieli ulos mutta ei sielläkään talvella paljoa puuhaa ole. Haikeana ajattelen kesäpäiviä, jolloin aamupalan jälkeen käveli ovesta ulos ja yhtäkkiä olikin kulunut monta tuntia, milloin mitäkin touhuten. No, kyllähän sekin aika koittaa vielä. Sen ajatuksen voimalla.

Suunnittelin tulevan kesän kasvimaan ja palstan kasvatukset jo viime syksynä, joten varsinaista kesän kasvatussuunnitelmaa ei tarvitse tehdä. Suurin osa siemenistäkin on valmiina, lähinnä suurin työ on hillitä itseään kuin yli-innokasta ravuria kilparadalla, ettei hullaantuisi siemenhyllyjen ja kuvastojen äärellä... Odottelen siis vain hetkeä, jolloin siemenet saa multaan...

Omaan pihaan on olemassa enemmän tai vähemmän valmis suunnitelma (tai enemmänkin hahmotelma) siitä, miten sitä jatkossa muokkaan. Tämä suunnitelman tapainen luultavasti käytännössä tulee muuttumaan vielä monta kertaa, mutta ensimmäisen osan siitä toteutin viime kesänä.

Kivikkopenkin laajennus

Pihassa oli jo ennestään isoilla ja pienillä kivillä rakenneltu porrastus, koska etupihalla on muuta pihaa korkeammalla oleva alue. Kivien sekaan on istutettu kivikkokasveja ja se onkin yksi lempikohdistani pihassa.

Kivikkopenkki pari vuotta sitten

Haaveenani on tehdä pihaan polkuja niihin kohtiin joilla kuljetaan paljon. Nurmikko niiltä kohdin vain turhaan talloutuu ja tiivistyy. Jotta suunniteltujen polkujen viereen ei jää vaikeasti leikattavia nurmikkokaistaleita, aion laajentaa nykyisiä istutusalueita. Polkua ei vielä ole, mutta aloitin jo kivikkopenkin laajennuksen alaspäin, kohti (joskus) toteutuvan polun reunaa.

Eli suunnitellulta alueelta nurmikko pois, samalla kaivoin ylös pinnassa olevia kiviä. Rakensin reunuksen pihasta löytyvistä kivistä - tällä tontilla kiveä riittää! Samalla siistin vanhaa kivikkopenkkiä heinästä ja rikkaruohoista. Vastaan tuli iloisia yllätyksiä, kuten heinän alle piiloon jäänyt Kaukaasian maksaruoho sekä pikkuruisia mehitähtipalleroita. Istuttelin niitä uudelleen putsattuihin penkkeihin.

Viime kesänä en hankkinut uuteen penkkiin vielä montaakaan kasvia, muutaman ostin valmiina taimina kuten kivikkosuopayrtin ja neidonkurjenpolven. Lehtosalvia oli tehnyt siementaimia toiseen penkkiin joten siirtelin myös niitä kivikkopenkkiin, samoin kuin pari muuta kasvia toisista penkeistä. Kevään jännitysnäytelmää on taas seurata, kuinka kasvit ovat talvesta selvinneet. Ensi kesänä to do - listalla on uusien kasvien hankinta kivikkopenkkiin, tilaa on vielä runsaasti hankinnoille!

Ehkä ensi kesänä pihasuunnitelma taas etenee - mahdollisesti ainakin polkujen verran?

Laajennettu ja siistitty kivikkopenkki viime kesänä

Ihana kamala talvi

Puheissamme talvi on se jutun pahis. Kamalaa aikaa, on kylmää, väsyttää, ahdistaa, voi kun se loppuisi jo ja olisi aina kesä.

Näin ajattelin vuosia itsekin. Että en ole talvi-ihminen, että talven voisi skipata kokonaan.

Pikkuhiljaa olen kuitenkin tajunnut, etten osaisi elää ilman.

Me täällä pohjoisessa olemme eläneet vuodenaikojen rytmissä vuosisatoja. Monelle meistä se on elämän suola, vuodenaikojen vaihtelu. Monelle kuitenkin kesä on se paras aika.

Ehkä talvea pitäisi katsoa uudesta näkökulmasta. Ehkäpä juuri talvi on se aika, joka valmistaa meidät kesään, ottamaan vastaan kaiken sen valoisuuden ja huumaavan elämän voiman jota kevät ja kesä ovat ääriään myöten täynnä. Jaksaisiko kaikkea sitä valoa ja virtaavaa energiaa ilman talven suomaa lepotaukoa?

Olen saanut viimeisen vuoden elää sillä rytmillä, joka syntyy omaa kehoa ja luontoa kuunnellen. Se on ollut hyvin havahduttavaa. Vuosia olen taistellut syksyn ja talven synnyttämää väsymystä, energian vähentymistä ja joskus alakuloakin vastaan. Vasta nyt olen oivaltanut, että antaa niiden tuntemusten tulla. Ne kuuluvat syksyyn ja talveen. Ne ovat kehon merkkejä siitä, että on hellittämisen aika. Talvilevon aika. Luonto hiljenee, kasvun voima piiloutuu hankien alle. Keholle käy samoin.

Nykyinen yhteiskunta vaatii ihmiseltä samaa aktiivisuutta ja energiaa ympäri vuoden vaikka niin ei välttämättä ole tarkoitettu. Vaikka varsinaista talviunta ihminen ei kaipaa, ehkä ihminen kuitenkin tarvitsisi talvella rauhoittumista ja menon hidastamista. Keväällä lumihangen alta paljastuu uudistunut luonto - saman uudistumisen mahdollisuuden se tarjoaa ihmisellekin. Levon jälkeen kuin itsestään energia lisääntyy talven kääntyessä maaliskuulle, uutta voimaa, uusia ideoita, tekemisen energiaa alkaa pulputa.

Tältä kannalta katsottuna nykymaailman rytmi on ihan väärin päin. Luonnonrytmissä keväällä energia lisääntyy, olisi intoa vaikka siirtää vuoria. Silti monella asia vaikuttaa olevan päinvastoin - talven jäljiltä ollaan uupuneita ja sinnitellään odottaen kesälomaa jolloin pääsee lepäämään. Vaikka kesällä meidän pitäisi olla kaikkein energisimmillämme. Sanotaan että kesällä levätään ja tankataan energiaa että jaksaa talven yli töissä - ja näinhän se menee. Vaikka luonnonrytmissä se on juuri päinvastoin - talvella pitäisi levätä että jaksetaan keväällä ja kesällä hyödyntää saatavilla oleva valoinen aika, energia ja tekemisen mahdollisuudet.

 Minulle talvilepo on lepoa puutarhasta joka kevään tullen täyttää mielen ja vie kaikki ajatukset. Kukkien ja siementen sijasta inspiroidun uusista langoista ja neuleohjeista. Liikuntakin on talvella erilaista. Kun kesällä se on hyötyliikuntaa pihalla, mieluiten aamusta iltaan jos voin valita, talvella taas nauttii kuntosalista ja hikijumpista - tai vain kävelystä pakkassäässä. Kun kevätaurinko alkaa kutitella lumihankia, mieli muuttuu levottomaksi. Alan katsella haikeana ulos - joko pääsisi pihapuuhiin? Kaivan esille ruukut ja kylvömullat, puutarhuri sisälläni heräilee ja pian onkin jo aika kun se touhuaa aamusta iltaan kasvien parissa - uuden energian voimalla.

Kirpakassa pakkassäässä, kimmeltävissä hangissa, huuruisissa puissa on lumoavaa taikaa. On huumaava tunne tehdä kävelylenkki kun pakkasta on niin paljon että ilma melkein ritisee keuhkoissa. Luonnon pysähtynyt hiljaisuus ja askeleen alla ratiseva lumi pakottaa olemaan läsnä juuri siinä hetkessä. Ja parasta on sen jälkeen tulla sisälle, käpertyä viltin alle. Levätä.